Suurin niistä on isyys

Juhani Seppälä on tottunut kantamaan vastuuta. Yrittäjänä hän on rakentanut ja johtanut yrityksiä. Kuntapolitiikassa hän on ollut mukana yli kaksi vuosikymmentä ja Kokemäen kaupunginhallituksen puheenjohtajana tähän mennessä peräti 18 vuotta. Liikunta on kulkenut rinnalla lähes koko elämän, ja kilpailuvuosina kilometrejä kertyi niin juoksuradoilla kuin maratonillakin. Round Table järjestössä Kokemäen RT-106 klubissa hän oli mukana 13 vuotta, siitä viisi vuotta valtakunnallisessa RTSF:n hallituksessa editorina.

Mutta kaikkien näiden roolien alla on yksi, joka on hänelle tärkein.

Isyys.

Viimeinen vuosi on muuttanut isyyden merkitystä entisestään. Seppälä on joutunut kohtaamaan surun, jonka rinnalla mikään työura, luottamustehtävä tai saavutus ei tunnu suurelta. Vuosi sitten Juhani ja Marjatta Seppälän poika Juuso kuoli 28-vuotiaana aivoverenvuotoon.

– Viimeinen vuosi on ollut hyvin raskas, kauhea. Kaipaus ja suru ovat päivittäin läsnä.
Suru ei ole asia, jonka voisi suorittaa loppuun.

Se kulkee joka päivä mukana, joskus hiljaisempana, joskus yllättäen vastaan tulevana.

Juuso tulee mieleen tavallisissa tilanteissa. Urheiluotteluissa, nurmikonleikkuussa ja metsätöissä. Sellaisissa arjen hetkissä, jotka eivät tapahtumahetkellä tuntuneet merkittäviltä, mutta joista on menetyksen jälkeen tullut rakkaita muistoja.

– Kävimme seuraamassa urheiluotteluita, hän auttoi nurmikonleikkuussa ja metsähommissa. On paljon pieniä asioita, jotka muistuttavat meitä Juusosta.

Ehkä juuri näissä pienissä asioissa läheinen ihminen säilyy kaikkein vahvimmin. Ei suurina sanoina tai juhlapuheina, vaan siinä, miten joku istui vieressä, tarttui työhön tai kulki mukana tavallisena päivänä.

Seppälä kertoo joskus näkevänsä poikansa ihmisvilinässä.

– Olen näkevinäni Juuson, mutta joku vain muistuttaa häntä. Sitten todellisuus palautuu mieleen. Lapsen menettäminen on kauheinta, mitä vanhempana voi kokea. Meillä näitä kokemuksia on kaksi. 

Vuonna 1991 Seppälät menettivät kahden päivän ikäisen poikavauvansa. Myöhemmin elämään ovat kuuluneet myös omien vanhempien menetykset. Suru ei siis ole Seppälälle vieras asia. Silti jokainen menetys on omanlaisensa.

Juuson kohdalla erityisen kipeää on se, että yhteistä elämää oli ehtinyt kertyä paljon. Yhteinen tie kohti hänen aikuisuuttaan: Perhepäivähoito, Kankaantaustan koulu, Risten koulu, yhteiskoulu, lukio, armeija ja työelämän alku. Oli yhteisiä matkoja, harrastuksia, töitä ja tavallisia päiviä. Muistoja, joihin voi palata, mutta joita ei voi enää tehdä lisää.

Silti elämä jatkuu. Se ei tarkoita unohtamista eikä sitä, että kaipaus joskus kokonaan katoaisi. Elämä jatkuu muistoineen.

Seppälälle yksi tärkeimmistä voimavaroista on ollut myös vaimo Marjatta ja tytär Miret ja hänen perheensä.

Ihminen työn ja vastuun takana

Seppälä on tehnyt pitkän työuran kirjapainoalalla. Kokemusta on kertynyt 46 vuoden ajalta, ja matkan varrelle on mahtunut monenlaisia tehtäviä oikolukijasta sivutaittoon, työnjohtajaan, tuotantopäällikköön ja myyntipäällikköön. Yrittäjänä hän toimi Satakunnan Painotuote Oy:ssä 21 vuotta. Viimeiset vuodet hän on ollut yksinyrittäjänä toiminimen Seppälän Painopalvelu puitteissa. Se on ollut töiden kannalta elämän parasta aikaa, oma vapaus, ja vain vastuu omasta toimeentulosta.

– Monessa olen ollut työurani aikana mukana.

Yrittäjyyden rinnalla hän on vaikuttanut kuntapolitiikassa vuodesta 2005 lähtien. Kokemäen kaupunginhallituksessa hän on ollut yhtäjaksoisesti mukana koko tämän ajan, siitä 18 vuotta puheenjohtajana. Sen lisäksi vielä kaikki muut keskustan luottamuspaikat maakunnallisesti ja valtakunnallisesti.

Vastuunkanto tuntuu olevan hänelle luonteva tapa elää.

Itsestään Seppälä sanoo olevansa ihminen, joka pitää sanansa.

– Jos lupaan jotain, niin se pitää. Yritän olla jämpti, aikatauluni pitävät ja lähden mielelläni monenlaiseen toimintaan mukaan.

Hän hymyilee puhuessaan kokemäkeläisistä juuristaan.

– Olen syntynyt Kokemäellä ja olen kokemäkeläinen jo seitsemännessä polvessa.

Ehkä juuri tässä yhdistyvät monet Seppälän elämän puolet: toimeliaisuus, velvollisuudentunto ja halu olla mukana.

Yrittäjyydessä ja vaikuttamisessa häntä on aina kiinnostanut erityisesti tulevaisuus.

– Olen aina kiinnostunut siitä, mikä on tulossa. Vaikuttaminen kiinnostaa minua, ja pidän siitä, että pysyn ajan tasalla.

Myös liikunta on opettanut hänelle jotakin samasta asiasta. Nuorempana hän kilpaili yleisurheilussa ja kestävyyslajeissa.

– Olen juossut kilpaa Kokemäen Kova-Väen väreissä muun muassa 3 000, 5 000 ja 10 000 metrin matkoja sekä maratoneja.

Pitkän matkan juoksussa ei voi ajatella koko matkaa kerralla. On vain seuraava kilometri, seuraava askel.

Ehkä elämässäkin on joskus toimittava niin.

Suru kulkee mukana, mutta sen rinnalle voi vähitellen tulla myös muita asioita: läheisten ihmisten ääniä, yhteisiä hetkiä, naurua, työtä, liikuntaa ja uusia päiviä.

Juusoa ei tarvitse unohtaa, jotta voisi jatkaa elämää.

Ehkä juuri muistojen kantaminen on yksi tapa jatkaa. Isyys ei pääty siihen, että lapsi lähtee pois. Se muuttuu. Rakkaus jää.

Pienet murheet ovat saaneet uuden mittasuhteen

Menetykset ovat muuttaneet myös sitä, miten Seppälä suhtautuu elämän vastoinkäymisiin.

– Koen, että murheet ovat nykyisin paljon pienempiä. Jostain murheesta selviää ajalla, jostain rahalla ja jostain hyvällä tahdolla ja yrittämisellä. Hän toki myöntää, että vaimon yli seitsemän vuotta kestäneet syöpähoidot koettelevat mieltä. Se on ja pysyy koko ajan huolena mielen päällä, sen asian kanssa on vain elettävä.

Oman lapsen menettäminen on muuttanut mittakaavaa. Sellaisen jälkeen moni asia, joka aiemmin tuntui suurelta, asettuu toiseen mittasuhteeseen.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tavallisessa elämässä olisi edelleen huolia ja vastoinkäymisiä. Niiden rinnalle on vain tullut uudenlainen ymmärrys siitä, mikä lopulta on tärkeää.

Ikävä kulkee mukana päivittäin, mutta sen rinnalle mahtuu myös iloa.

– Juuson serkkupojat pyytävät minua usein mukaan lätkämatseihin. Tulee tunne, että Juuso on myös matseissa mukana.

Muistot eivät tarvitse erityistä hetkeä syntyäkseen. Ne voivat tulla vastaan valokuvassa, tuoksussa, ruoassa, juhlapyhissä tai aivan tavallisessa arjessa.

– Valokuvat, muistot, tuoksut, ruoat ja ihan tavallinen arki tuovat muistoja mieleen. Välillä muistot saavat hymyn huulille ja joskus kyyneleet silmiin.

Ensimmäinen vuosi on ollut raskas, mutta Seppälä on oppinut myös sen, ettei surulta tarvitse vaatia loppumista.

– Minulle sanottiin, että ensimmäinen vuosi on pahin. Suru ei koskaan katoa, mutta se saa erilaisia sävyjä. Tulee tunne, että selviän. Joskus se vaatii pienen askeleen ja päivän kerrallaan.

Tulevaisuudenusko kantaa eteenpäin

Elämä ei ole pysähtynyt menetyksiin. Seppälä on jatkanut yrittäjänä, kuntapoliitikkona ja liikunnan parissa. Työ ja tekeminen ovat tuoneet päiviin rytmiä, mutta kaikkein tärkeintä voimaa hän saa ihmisistä ympärillään. 

– Olen saanut voimaa vaimoltani, tyttäremme perheeltä, ystäviltäni, politiikasta, urheilusta ja ihan normaalista arjesta kotona.

Kaiken tekemisen keskellä on kuitenkin tärkeää osata myös pysähtyä.

– On tärkeää saada välillä vain olla. Penkkiurheilu, saksalaiset ja englantilaiset poliisisarjat sekä hyvät elokuvat auttavat tässä, hän kertoo hymyillen.

Kaiken kokemansa jälkeen Seppälä kuvaa itseään sitkeäksi ihmiseksi.

– En anna periksi ja suhtaudun tulevaisuuteen positiivisesti. Tämä tulee Aino-äidiltäni. Hän sanoi aina, että ihmiset selviävät.

Ajatus on kulkenut hänen mukanaan pitkään. Nyt sillä on ehkä enemmän merkitystä kuin koskaan.

Ihmiset selviävät, mutta se ei tarkoita, että he unohtaisivat. Selviytyminen voi tarkoittaa myös sitä, että oppii elämään kaipauksen kanssa, löytää uudelleen ilon aiheita ja uskaltaa katsoa eteenpäin.

Kun Seppälä katsoo tuleviin vuosiin, toiveet ovat lopulta hyvin yksinkertaisia.

– Toivon terveyttä ja hyvää arkea.

Ja tulevaisuudenusko löytyy edelleen äidin aikoinaan opettamasta ajatuksesta.

– Äitini aina muistutti, että kyllä se siitä. Usko tulevaisuuteen ei saa horjua, vaikka tuntisi surua ja riittämättömyyttä. Sitä ajatusta kannan edelleen mukana.

Ehkä siinä on myös surun keskellä elävän ihmisen tärkein toivo: kaikkea ei tarvitse saada kuntoon tänään. Riittää, että ottaa seuraavan askeleen. Päivän kerrallaan. Ja uskoo siihen, että kyllä se siitä.

Kuvat: Sade Virtanen