Äidin elämä aikuisen mielenterveyskuntoutujan rinnalla

Lukijalle: Tämä tarina julkaistaan poikkeuksellisesti nimettömänä aiheen arkaluontoisuuden sekä aikuisen lapsen terveystietojen suojaamiseksi. Haastateltavan nimi Minna on muutettu.

– Mitä tapahtuu äidille, joka elää vuosia peläten lapsensa puolesta? Entä kun osastolta kotiutetaan ihminen, joka kertoo edelleen itsetuhoisista ajatuksistaan? Kuka kantaa huolen silloin?

Minna on tavallinen satakuntalainen äiti. Hänellä on puoliso, perhe ja aikuiset lapset. Yksi lapsista sairastaa vakavaa mielenterveyden häiriötä. Elämään ovat lapsen kautta kuuluneet myös itsetuhoisuus, osastohoidot ja vuosia jatkunut epävarmuus siitä, mitä seuraava päivä tuo tullessaan.

Ulkopuolinen näkee Minnan hymyilevän töissä, kaupassa tai tuttujen seurassa. Harva näkee pelon, joka kulkee hänen mukanaan joka päivä.

Huoli ei koskaan katoa

Minna ymmärsi lapsensa tilanteen vakavuuden tämän ollessa 16-vuotias.

Uusi kaveripiiri, muuttunut käytös ja vaikeus saada yhteys omaan lapseen herättivät huolen. Avun hakeminen ei kuitenkaan ollut helppoa.

– Pyysin apua lastensuojelusta. Pahimmalta tuntui se, ettei äidin huoli auttanut.

Vuosien varrella Minna on oppinut paljon mielenterveydestä ja siitä, millaista elämä sairauden rinnalla voi olla. Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut.

– Huoli ei koskaan katoa.

Moni ajattelee, että läheinen oppii ajan myötä elämään tilanteen kanssa. Todellisuudessa huoli vain muuttaa muotoaan.

Kun yksi kriisi päättyy, seuraava saattaa jo odottaa nurkan takana.

Puhelin, jonka pelkää soivan

Monelle puhelimen soittoääni merkitsee yhteydenottoa, viestiä arjesta tai ystävän kuulumisia.

Minnalle se voi merkitä jotain aivan muuta.

Pelkoa.

– Aina on pelkoa. Kun puhelin on yön äänettömällä, pelkään, mitä puhelimessa aamulla odottaa. Olen ajatellut, että jos yöllä yritetään tavoittaa sen viimeisen soiton kanssa, tieto kuolemasta ehtii tulla myös aamulla.

Lause pysäyttää.

Millaisessa tilanteessa ihminen joutuu olemaan, jos hän päättää tietoisesti olla vastaamatta yöllisiin puheluihin suojellakseen omaa mielenterveyttään?

– Minun täytyy suojata myös itseäni, untani ja muiden lasteni elämää. En voi kiinnittää huomiota vain yhteen lapseen.

Kun osastolta kotiutetaan itsetuhoinen ihminen

Yksi haastattelun vaikeimmista aiheista on psykiatrinen osastohoito.

Miltä tuntuu, kun oma lapsi kotiutetaan, vaikka itsetuhoiset ajatukset ovat edelleen läsnä?

– Se on pelottavaa.

Minna kertoo nähneensä tilanteita, joissa ihminen on hakenut apua, mutta osastopaikkaa ei ole ollut saatavilla tai hoidon kriteerit eivät ole täyttyneet.

– Jos lapsi on täysin näköalaton, hän näkee vain, että kuolema auttaa.

Samalla Minna haluaa muistuttaa asiasta, joka keskustelussa unohtuu helposti.

– Jokainen on jonkun lapsi. Kukaan ei valitse sairastumista. Sairastuminen ei katso varallisuutta, koulutusta eikä taustaa.

Säästöt näkyvät ihmisten elämässä

Minnan mielestä yksi suurimmista ongelmista ei ole yksittäinen ammattilainen.

Ongelma on järjestelmässä.

Hän kokee, että vuosien aikana hoitohenkilökunnan osaaminen ja kohtaaminen ovat monin paikoin parantuneet. Samaan aikaan palveluverkkoa on kuitenkin karsittu.

Pieniltä paikkakunnilta palveluita on vähennetty. Hoitosuhteet katkeavat. Julkista liikennettä ei ole tai on vain yksi vuoro. Kuntouttavia palveluita ei ole riittävästi.

Kun mielenterveys horjuu, myös pienet käytännön ongelmat voivat kasvaa nopeasti suuriksi.

– Jos lääkärin lausunto viivästyy, Kelan päätös viivästyy. Sen jälkeen laskut kasaantuvat. Pahimmillaan katkeavat sähköt. Talous kaatuu ja samalla kaatuu mielenterveys.

Moni puhuu säästöistä numeroina.

Minna näkee niiden seuraukset ihmisinä.

Voiko äiti koskaan lakata kannattelemasta?

Ehkä kaikkein raskain kysymys liittyy vanhemmuuteen.

Mikä on äidin vastuu silloin, kun lapsi on jo aikuinen, mutta ei pärjää yksin?

– Mietin usein, mitä sitten, jos en enää jaksa auttaa.

Alaikäisen lapsen asioissa vanhempi voi olla tiiviisti mukana. Täysi-ikäisyyden jälkeen moni vanhempi kokee jäävänsä sivuun, vaikka tuen tarve olisi edelleen suuri, joskus suurempi kuin koskaan.

– 18-vuotiaana moni mielenterveyden haasteista kärsivä nuori aikuinen jää helposti heitteille.

Samaan aikaan vanhempi yrittää kannatella arkea tavalla, jota ulkopuolinen ei aina näe.

• Onko ruokaa?
• Onko laskut maksettu?
• Milloin olet viimeksi käynyt suihkussa?
• Oletko turvassa?

Kysymykset ovat arkisia, mutta niiden taustalla kulkee jatkuva huoli.

Rakkaus ei katoa

Vakavasta sairaudesta huolimatta yksi asia pysyy.

Rakkaus.

– Rakkaus ei lopu mihinkään. Se säilyy, vaikka läheinen sairastuisi vakavasti.

Rakkaus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vanhemman pitäisi jaksaa loputtomasti.

• Joskus rakkaus tarkoittaa läsnäoloa.
• Joskus rajojen asettamista.
• Joskus sitä, että uskaltaa sanoa: tänään minä en jaksa.

Vuosien aikana Minna on oppinut, ettei jatkuva venyminen auta ketään.

– Häpeää tulee joka suunnasta, mutta nykyään osaan vetää rajoja.

Voimaa tuovat läheiset ihmiset, ystävät, luonto, käsillä tekeminen ja tavallinen arki.

Joskus myös hiljaisuus.

– Se, että istuu puolison kanssa saunassa hiljaa, voi auttaa.

Mitä läheisten äänessä jää kuulematta?

Erityisen kipeänä Minna kokee sen, ettei läheisten havaintoja aina oteta riittävästi vakavasti.

– Välillä tuntuu, ettei vuosien aikana kertomillani asioilla ole merkitystä. Kerron psykoottisuudesta, toimintakyvystä ja arjen vaikeuksista. Sitten 15 minuutin tapaamisen jälkeen lääkäri toteaa, ettei ole hoidon tarvetta.

Minna toivoisi, että läheiset nähtäisiin nykyistä vahvemmin osana hoitoa.

Ei ammattilaisten korvaajina. Vaan ihmisinä, jotka voivat täydentää sitä tietoa, jota vastaanotolla ei aina nähdä.

Läheinen näkee arjen, joka jää helposti lyhyen vastaanottokäynnin ulkopuolelle. Hän huomaa muutokset käytöksessä, toimintakyvyssä ja voinnissa. Hän saattaa nähdä myös sen, mitä sairastunut ei itse pysty sanoittamaan.

Toivo on uusi mahdollisuus

Kun kysyn Minnalta, mitä toivo merkitsee hänelle tänään, vastaus tulee nopeasti.

– Uutta mahdollisuutta.

Ei ihmettä.

Ei täydellistä paranemista.

Vaan mahdollisuutta siihen, että elämä voisi vielä kantaa.

Lopuksi Minna haluaa sanoa jotakin muille vanhemmille, jotka elävät samanlaisen pelon keskellä.

– Parasta olisi saada vertaistukea. Kukaan ei ymmärrä tätä paremmin kuin toinen ihminen, joka elää samanlaista arkea.

Ehkä juuri siinä on tämän tarinan tärkein viesti.

• Mielenterveyden kriisi ei kosketa vain sairastunutta.
• Se koskettaa äitiä, joka pelkää jokaisen puhelimen soittoa. 
• Isää, joka valvoo öitä.
• Puolisoa, joka yrittää pitää arjen kasassa.
• Muita perheen lapsia, jotka eivät aina ymmärrä, miksi vanhempi voi huonosti.

Kriisi voi kulkea koko perheen mukana, myös silloin, kun sitä ei ulospäin näe.

Kun puhumme mielenterveys- ja päihdepalveluista, emme puhu vain järjestelmästä, hoitopaikoista tai resursseista.

Puhumme ihmisistä. Heidän arjestaan, peloistaan ja toivostaan.

Ja joskus myös siitä kaikkein tärkeimmästä: saako joku mahdollisuuden huomiseen.

Kuvat: Sade Virtanen